Mielenrauha tuubihuivi ja yllätysmalli

Meni hermot tässä yksi päivä yhteen pitsikuosisen sukan neulomiseen, ja luotto omaan taitoon neuloa koki kovan kolauksen. Syöksyin siis ostamaan prismasta Novitan Neon lankaa keltaista kerä ja jämät kämppiksen ostamasta pinkistä. Kaivoin paksut puikot esiin. Loin sata silmukkaa ja aloin vain neuloa.

Tätä tehdessäni leikittelin koko ajan, oikealla ja nurjalla, helmineuleella ja muulla mikä teki huivista hiukan mielenkiintoisempaa tehdä. Ja se syntyi niin nopeasti! se oli ihanan palkitsevaa. Niin helppoa ja vaivatonta. Myöskin siitä sai täydellisen koiran käyttö huivin itselleen.

Ja TADAA! Tässä on yllätysmallimme päällä huivi!

Pappa

8.2.

Tämä päivä on minulle aina raskas. Pappani kuoli tänä päivänä yli kymmenen vuotta sitten. Nykyään muistot ei ole enää kipeitä vaan tärkeitä ja rakkaita. Vuosia sitten kirjoitin novellin joka kertoi minun silmistäni tapahtumat. Haluan jakaa sen täällä, koska se on minulle tärkeää.

Hyvästit

Oli normaalin perjantaikoulupäivän viimeiset tunnit. Istuin käsityöluokan takahuoneessa kutomassa villasukkaa ajatuksissani, kun yllättäen kännykkä soi. Katsoin kuka siihen soittaa ja se oli äiti. Ihmettelin, miksi hän nyt soittaa, kyllä hänen pitäisi tietää, että minulla on tähän aikaan koulua. Kummastelin asiaa jonkin aikaa, mutta kilttinä tyttönä en vastannut. Heti soiton perään äiti lähetti tekstiviestin "soita heti kuin vain voit". Ihmettelin asiaa hetken kunnes työnsin sen pois mielestäni.
 Kun pääsin lopulta pois tunnilta kaivoin kännykän ja soitin äidille. En ehtinyt kysyä mitään ennen kuin äiti täräytti minua sanoilla "pappa on joutunut sairaalaan." Hämmenyin totaalisesti. Tiesin papan sairastaneen viime talvena keuhkosyövän, mutta se leikattiin ja hän toipui siitä. Pappa oli vielä viikko sitten ihan kunnossa, kun häntä kävin katsomassa.
 Hämmennykseni vain lisääntyi, kun kuulin äitini sopertavan jotain siitä että enää vain lievitetään kipuja. Mitä? En saanut sanaakaan suusta, kun en vielä ymmärtänyt. Äiti käski minua tulemaan heti kotiin ja lähtisin hänen kanssaan papan luo sairalaan. Mumisen häkeltyneenä äidille vastauksen. 
Pappa, sairaalassa, vain lievitetään kipuja.. Nuo sanat pyörivät päässäni, kunnes ymmärrys räjähti tajuntaani. Ei mahdollisuuksia parantua, lievitetään vain kipuja... Ei... Juoksin lokerolleni. Luokkalaiseni, jotka puhelivat lähelläni, tuijottivat minua. Sähelsin hetken avainten kanssa ennen kuin sain lokeron auki. Otin takin ja lapaset. En edes viitsinyt pukea niitä päälle. 
Juoksin ulkona yltyvään lumisateeseen. "Enää vain lievitetään kipuja..." Sanat hakkasivat tajuntaani rummun lailla. Puristin takkiani rintaani vasten, sydämessäni oli ontto tunne, heikottaa. Saatoin kuulla ystäväni huudot takaani. Hän huusi pysähtymään. En pysähtynyt, kuljin kohti kotia vain yksi ajatus mielessä. 
Havahduin horteesta vasta kotiovella. Pimputin, en jaksanut kaivaa avaimia. Äiti tuli avamaan silmät punoittaen, hän oli itkenyt. Katsoin häntä toivoen, että hän ottaisi minut syliin ja sanoisi, että tämä on vain pahaa unta, mutta hänen katseensa kertoi, että tämä ei ollut unta vaan totisinta totta. Turvonneet punoittavat silmät, niistämisestä punainen nenä... ei.. tämän oli pakko olla unta.
 Heitin repun huoneeseeni. Äiti puki pikaisesti päälleen. Kumpikaan ei sanonut mitään mutta katseemme vaihtoivat keskenään enemmän sanoja kuin kukaan pystyy ymmärtämään. Lähdimme hiljaisuuden vallitessa bussipysäkille määränpäänämme Peijaksen sairaala.
 Emme sanoneet matkalla sanaakaan toisillemme. Minä en uskaltanut sanoa äidille mitään, kun en halunnut kenenkään todistavan todeksi mahdotonta. Lievitetään vain enää kipuja... 

Pääsimme sairaalaan, kuljin transissa äidin perässä keuhkosairaus-osastolle. Äiti meni huoneeseen sisään. Minä jäin hetkeksi ulos. Ei, pappa ei voi olla tuolla... ei, voi... Kuulin äidin sanat kuinka hän tervehtii mummiani ja tätiäni jotka äänestä päätellen olivat paikalla. Tämä ei ole totta tämä on unta.. Kävelin edelleen kuin unessa huoneeseen.
 Se oli pieni huone mutta siellä pappa oli sairaala pedissä ja tuijotti seinään. Äitini istui sisarensa vieressä viereisellä tyhjällä pedillä. Mummi istui papan sängyn päädyssä ja puheli papalle iloisesti. Pappa ei tuntunut reagoivan mihinkään, ei ennen kuin minä tulin huoneeseen. Kun astuin huoneeseen pappa käänsi katseensa minuun sanoen hiljaa käheällä äänellä, joka ei kuullostanut hänen omalta ääneltään, "muistappas tyttö vahtia ettei nuo ämmänkäppyrät tunge sitä kuolinilmoitusta sunnuntain Hesariin kun se on niin pirun kallis..." Tuijotin pappaa silmät pyöreinä, hän lausui juuri todeksi pelkoni ja epäilykseni, joita minuun oli kylvetty mutta mitään varmaa ja lopullista kuitenkaan sanomatta. Ei mitään toivoa parantua ennalleen, vain kipuja lievitetään. 
Istuin sängyn laidalle äitini viereen ja katselin pappaa silmät armoa anoen. Ei älä vielä mene... minä tarvitsen sinua.. Pappa vaipui takaisin siihen samaan hiljaisuuteen. Mummi ja muut katsoivat minua odottaen reaktiotani. 
Onneksi en kauaa ollut huomion keskipisteenä kun nuoremmat sisarukseni tulivat paikalle. Päätin vetäytyä kauemmaksi huomion keskipisteestä eli papasta. Kiipesin sängyn yli istumaan ikkunalaudalle ja tuijottamaan ulos. 
Suku puheli mukavia siinä papan kanssa ja muisteli kaikkiea mukavaa mitä oli yhdessä koettu. Minä en ottanut osaa keskusteluun, sillä en halunnut kääntää kasvojani kyynelten juovittamia kohti muihin, en varsinkaan pappaan, sillä eniten häpesin kyyneleitäni. Ei pappa itke sitä että kuolee, hänellä on ollut hyvä elämä ja hän on ylpeä siitä perimästä minkä on tänne jättänyt. Äitini käänsi katseen minuun sanoakseen jotain. En kuunellut, tuijotin vain tiiviimmin ulos niellen suolaisia kyyneleitä jotka valuivat suupieliini. Salaa pyyhin kyyneleet ja käänsinn katseeni muihin. 
Huomasin että kaikki papan lapset ja lapsenlapset olivat suunnilleen tulleet paikalle. Mutta pappa ei tuntunut sitä huomaavan. Hän vain makasi vuoteellaan ja tuijotti eteenpäin hymyillen seesteisesti. Lopulta mummi päätti viedä sisarukseni ja muut kahvioon. Minuakin kysytiin mutta kieltäydyin. Tätini lähtevät tupakalle ja enoni ja äitini menevät seuraksi. Huomaan jääneeni papan kanssa kahden. Minulle sanottiin että jos papan tilassa tapahtuu radikaali muutos niin minun pitää painaa seinässä olevaa nappia niin hoitaja tulee. Nyökkäsin ja jatkoin ikkunalaudalla istuskelua. 
Huoneessa oli täysi hiljaisuus, ainoastaan käytäviltä kuului sairaalan meteliä. "Tyttöseni missäs viipyy se papalle kuuluva hali?" pappa kysyi aivan yllättäin. Hän käänsi ajan ja kokemusten uurruttamat kasvonsa minuun ja hymyili omaa lempeää hymyään. Hymyilin hänelle takaisin ja nousin ylös halaten häntä. "Tässä", sanoin hiukan naurahtaen. "Mitäs tyttö tietää?" pappa kysyi minulta kuten aina ennenkin ja tavan mukaan siihen vastasin, "Liian vähän opettajien mielestä." Pappa naurahti mutta pian se muuttui yskinnäksi. Hän koitti nousta istumaan. Reagoin siihen nopeasti ja autoin hänet ylös. 
Katsoin häntä kun hän istui siinä sänkynsä laidalla. Kumaraan oli painunut selkä, kädet olivat suojelevasti puuskassa rinnalla, hiukset harmaat kuin hopealanka kuten pappa ylpeästi aina sanoi. Hän nosti katseen minuun, "Mutta muistaahan tyttö miten Tuntematon päättyy?" Nyökkäsin, "Hyväntahtoinen aurinko katseli heitä. Se ei millään tavalla ollut heille vihainen. Kenties se tunsi jonkinlaista myötätuntoa heitä kohtaan. Aika velikultia...", lausuin ulkomuistista. Pappa hymyili minulle sädehtivästi ja meni sitten minun avustuksella takaisin makuulle. 
Hän katsoi minua silmiin sanoen "Tyttö hyvä älä itke kun ei ole mitään mitä itkeä. Vanhan rähjääntyneen ukon rahjuksen perään? Älä nyt tyttö pien, säästä kyyneleesi sydänsuruja varten. Hymyile, hymyile nyt vanhan pappasi mieliksi." Katsoin häntä enkä voinut olla hymyilemättä vaikka kyyneleet valuivat pitkin poskiani. 
"Kahta älä tyttö hyvä tee, ensimäinen on älä köyhää miestä nai ja toinen älä hiuksiasi tyttö hyvä leikkaa...", hän vielä sanoi ennen kuin silmänsä sulki kuin lepoa tästä maailmasta hakien. Kiipesin takaisin ikkunalaudalle tuijottamaan tyhjyyteen. Mutta oloni tuntui paljon kevyemmältä. 

"Herätys..." joku töni minua hellästi hereille. Nostin katseeni äitiini. Taisin nukahtaa, katsoin pihalle, siellä on pimeää. "Meidän pitää mennä kotiin..", äiti kuiskasi hiljaa. Kun katsoin kelloa viimeksi se oli silloin neljä, nyt se oli kahdeksan, taisin nukahtaa. No, mutta niin nukkui pappa ja mummikin. Katsoin pappaa joka nukkui omalla vuoteellaan ja mummi istui tuon jalkopäässä ja oli nukahtanut siihen. 
Äiti herätteli mummin ja ilmoitti että olimme lähdössä. Itse katsoin pappaa hymyillen. Silitin tuon hopeanharmaita hiuksia. "Hyvästi...", kuiskasin hälle. Pappaa avasi silmänsä tuijottaen minua näkemättä minua. "Kuka siinä on?" hän kysyi ihmeissään. "Noona tässä" ,sanoin hiljaa.. "Ai, milloin sinä tulit?" Nuo sanat viilsivät sydäntäni kuin veitsi. Nyt ymmärsin papan olevan vanha ja väsynyt, vaikka eihän hän kovin vanha ollut! Hän unohti muutamassa tunnissa että olin ollut täällä. "Olen ollut täällä jo jonkin aikaa... mutta minä menen nyt... Hyvästi..." Kuiskasin hänelle.
 Mummi ja äiti kävivät kuiskaten keskustelua. Pappa ei sanonut mitään. Halasin häntä varovasti, niin hauraalta hänen kehonsa tuntui, niin särkyvältä. Sipaisin hänen uurteista poskeaan vielä kerran kädelläni ja annoin pusun hänen poskelleen. "Noona", pappa sanoi vielä juuri ennen kuin ehdin lähteä. Äiti lähti jo, sillä hän meni läheiseen vessaan korjaamaan meikkejään. Käännyin papan puoleen: "Niin pappa?" "Laulaisitko sen laulun, jolla karkoitit sänkysi alta mörköjä?" Hymyillen aloitin laulun hiukan värisevällä ja tukkoisella äänellä. "Auringossa aina varjo seuraa kulkijaa..." Mitä pidemmälle pääsin sitä varmemmin lauloin. Lopulta kun lopetin sen laulun huomasin papan nukahtaneen. Hymyilin ja hipsin pois sairaalan huoneesta kävellen kohti hissejä. 
Ylpeästi kävelin koko matkan sairaalasta ulos ja sieltä bussipysäkille. Bussissa sain koko matkan lohduttaa itkevää äitiäni. Lopulta kun pääsin kotiin nukahdin vaatteet päällä sänkyyn. En halunnut enää ajatella tätä päivää enkä mitään muuta, halusin vai nukkua ja herätä tästä pahasta painajaisesta.
 Aikaa vierähti muutama viikko. Vaikka kuinka koitin itselleni uskotella tämän olevan vain painajaista, valehtelin itselleni. Pappa pääsi pois sairaalasta kotihoitoon. En enää käynyt katsomassa häntä, en kerennyt tai sitten vain en halunnut nähdä häntä enää, kun hänen kuntonsa äitini sanojen mukaan huononei päivä päivältä. 
Lähdin eräälle viikonloppuleirille, joka päättyi kesken kaiken koska leirikeskuksesta loppui vesi. Matkalla sieltä kotiin soitin äidille kertoakseni että tulen aikaisemmin kotiin. Äiti oli hiljainen kunnes hän ehdotti että menisin kaverilleni yöksi koska meillä ei ollut ketään kotona. Ihmettelin sitä ja kysyin äidiltä miksi. Hiljaisuus vallitsi hetken aikaa toisessa päässä kunnes äiti sai sanotuksi: "Pappa on kuollut.." Hiljenin ja jäin kuuntelemaan. Hän oli nukkunut sinä iltapäivänä kahdentoista aikaan. Äiti ei ollut viitsinyt soittaa minulle koska ei halunnut pilata leiriäni. 
Olin hiljaa ja lopetin puhelun lyhyeen. Kaverini katsoi minua kysyvästi. En sanonut hänelle mitään. Menin kumminkin kotiin enkä kaverilleni. Istuin ikkunani ääreen tuijottamaan tähtitaivasta. Taivaaseen sinä sanoit aina haluavasi. Toivon että siellä olet.. Koko sydämestäni toivon että pappa olet onnellinen siellä missä oletkin.. "Hyvästi..." kuiskasin tyhjään huoneeseeni. Osoitin sanat sinulle tietäen jotenkin että kuulet ne. 

Hautajaiset olivat kahden viikon päästä ja kohteliaasti sanottuna minä näytin vampyyriltä niissä. Istuin hautajaiset eturivissä. Katselin koko ajan papan hauta-arkkua voimatta uskoa että papan ruumis on siinä. Mummini istui vieressäni. Hän itki koko ajan. Itse en itkenyt, en voinut. Koska olin jo jättänyt hyvästit sairaalassa ei ollut enää kyyneliä mitä vuodattaa, kun nyt tiedän, että et pappa tunne enää kipuja tai tuskaa. 
Vieressä istuvan mummini surun ymmärsin vaikka en ehkä koskaan voi ymmärtää sen surun syvyyttä, kuten en voi ymmärtää hänen ja papan välisen rakkaudenkaan syvyyttä. Kuin ulkopuolisena seurasin koko siunaustilaisuutta ehkä hiukan välinpitämättömästikin. Kaikki muut tuntuivat itkevän paitsi minä. Jotenkin se sai minulle hiukan huonon omantunnon kunnes muistin papan sanat ja hymyilin. Mutta hymyilystäni minulle tuli vielä huonompi omatunto. 
Kun papan arkkua lähdettiin hautaan saattamaan kuljin joukossa heti arkun jälkeen, sillä olin mummin tukena ja turvana. Ja sen takia minulle annettiin myös eräs vastuutehtävä. Jos enoni, joka juuri tuli sairaalasta hautajaisiin, tuupertuu, minun on otettava hänet kiinni. Hänellä oli, tai pikemmin on verenmyrkytys. Hän oli tiputuksessa vielä samana aamuna. 
Kun arkku laskettiin hautaan tunsin itseni edelleen ulkopuoliseksi. Varsinkin kun kävin jättämässä jäähyväiset ja laskemassa kukkaseppeleen ja lukemassa muistopuheen. Ei äänessäni ollut tunteen häivää, muut sukulaiset änkyttivät ja nyyhkyttivät koko ajan. Minä en voinut itkeä, minusta se jotenkin tuntui ja tuntuu itsesääliltä. Papalla on nyt kaikki hyvin ja minä jätin hänelle jo jäähyväiset sairaalassa... 
Kuljimme kaikki joukolla vihdoin ulkoa jäätymästä, vaikka en kylmyyttä ollut huomannut, muistotilaisuuteen. En ole tuntenut oikeastaan pitkään aikaan mitään muuta kuin sielun kylmyyttä. Siellä istuin pyödässä ruokaan koskematta, kyyneltäkään vuodattamatta vaikka kaikki koko ajan häntä muistelivat ja kilvan nyyhkyttivät. 
Tätini katsoi minua ja pian minulta kysyvästi ja ihmetellen. Nuorempi serkkuni on jouduttu viemään toiseen huoneeseen kun hän sai hillitömän itkunpuuskan. Tätini ihmettelei minun rauhallisuutta. Hymyilin hiukan hänelle ja mahdollisimman pian koko paikasta liukenin. 
Kävelen takaisin haudalle ja kyykistyn kylmään lumiseen ja jäätyneeseen maahan. Yhtä seppeleessä olevaa tummanpunaista ruusua silitän ja vahingossa sormeni sen piikkiin tuikkaisen. Sormestani tippuu valkealle lumihangelle kolme veripisaraa. Katselen niitä hetken. Sitten käännän katseeni hautaan. "Hyvästi... Pappa... voi hyvin.. nähdään pian..." Kuiskaan sinulle hyvästit, joiden sanat kumpuavat suoraan syvältä sydämestäin. Lepää rauhassa rakas pappa, maan povessa jäässä ja roudassa... Pian me näemme, ainakin toivon niin...